Eilen vietettiin kotikuntosalillani, Esport Bristolissa, Spring Celebration iltaa. Eilen oli jo lähtökohtaisesti huikea tunnelma, kun pidin BodyAttackini Polar Club -tuntina, jonka päättymisen jälkeen aloitettiin suoraan kevätbileet.

Illan aikana tuli juteltua useamman asiakkaan kanssa ja se kieltämättä kuului tänään äänestä: musan yli on saanut mouhota melko urakalla ja tänään ääni kuulostaa Koivuniemen Paulalta. Joskin tykkään kyllä Paulan raspista… 😀

Henkinen kasvu | Aito yhteys

Mistä näistä salin bileistä tykkään on se, että tulee juteltua eri tavalla asiakkaiden kanssa asioista, kuin ennen tai jälkeen jumppien tai nopsakkaan kylillä kaupan jonossa törmätessä. Keskustelut ovat aivan toisella tasolla ja asiakkaisiin saa aivan erilaisen, aidon, yhteyden. Homma ikäänkuin inhimillistyy.

Kirjoitin aikoinaan Terveysblogiini siitä, mitä bloggaaminen on tuonut elämääni. Monissa teksteissäni olen sivunnut usein sitä, mitä ryhmäliikunnan ohjaaminen on tuonut elämääni. Harvoin sitä olen kuitenkaan yhteen tekstiin kiteyttänyt. Sitä on vaikea kiteyttää lyhyesti, sillä 11 vuoteen mahtuu niin paljon tunnetta, tapahtumia, kohtaamisia, kasvukipuja ja kasvun iloa. Yhden asian haluaisin nostaa esille: henkinen kasvu.

Eilisen myötä ymmärrys siitä vain syveni, että minulle jumpassa ei ole kyse vain jumpasta. Siinä on kyse jostain niin paljon suuremmasta: asioiden, elämysten ja tunteiden jakamisesta. Kohtaamisista. Yhteisistä arvoista ja elämäntyylistä. Huomatuksi tulemisesta. Hyväksymisestä. Hymyistä ja katseista. Ihmisistä. <3

Ennen kaikkea siinä on kyse aidosta yhteydestä: aito yhteys ihmisiin ja aito yhteys itseesi.

Paras anti ryhmäliikuntaohjauksesta on omalla kohdallani ollut henkilökohtainen henkinen kasvu.

Niinkuin eilen eräs 58-vuotias miesasiakas eilen juhlissa minulle sanoi: ”Olen käynyt tunneillasi sen verran kauan, että olen nähnyt sinun elämääsi ohjaajana 7-8 vuodelta. Sinä olet kasvanut tytöstä naiseksi.”

Henkinen kasvu | Se nuori tyttö

Totta. Olen ohjannut kohta täydet 11 vuotta. Kun aloitin ohjaamaan olin 22-vuotias. Olin keskeneräinen nuori ihminen, joka ei ollut vielä löytänyt paikkaansa. Tiesin mitä halusin elämässäni tehdä mutta en tiennyt miten sen tehdä. Tai mitä se kokonaisuudessaan olisi.

Henkinen kasvu oli tuolloin toissijaista, sillä keskityin tiiviisti fyysiseen puoleen – lähinnä kehoni muokkaamiseen ja kehoni käyttämiseen välineenä omalle juurtumattomuuden tunteelleni.

Olin levoton. Olin malttamaton.

Opiskelin kauppatieteitä, joihin en tänä päivänä opiskeluvalintoja tehdessäni päätyisi. Elin elämää, jota en tässä hetkessä eläisi. Ajattelin itsestäni asioita, joita en nykyajassa ajattelisi. Kohtelin kehoani tavalla, jolla en nykyajassa kohtelisi.

Nuorena aika ajoin tuntui siltä, että minä en riitä. Maailma on niin iso, että minä en koskaan riitä täyttämään sieltä paikkaa. Tunsin itseni niin pieneksi, usein jopa mitättömäksi. Asuin silloin Tampereella. Kuinka kukaan koskaan löytäisi minua sieltä? Jos jotain tekisin, kukaan ei edes huomaisi minun tekevän sitä.

Mihin minä oikein olin menossa? Mitä minusta tulisi isona?

Aika ajoin pelkäsin. Pelkäsin, että asiat eivät olisi hallinnassani eikä minulla olisi asioihin valtaa. Oli niin helppoa suunnata kontrolli elämäntyyliin: liikkumiseen ja ruokavalioon.

Koulu oli oikeastaan helppo suorittaa läpi, sillä siihen ei ollut suurempaa tunnesidettä – sitä vain kulki virran mukana eteenpäin pyrkien pääsemään sieltä mahdollisimman nopeasti ulos. Ajatuksena lähteä luomaan ekonomin uraa. Menestyä yritysmaailmassa. Niittää mainetta ja rahaa.

Tentit tentittiin, ja hyvin menivätkin. Vaadin itseltäni hyviä suorituksia, sillä enhän voinut soittaa kotiin ja kertoa, että en pärjää koulussa.

Gradukin koottiin. Tosin hieman sinne päin. En tänäkään päivänä ole tyytyväinen graduuni, koska sen viilaaminen huippuunsa ei vain kiinnostanut. Inspiraatio zero. Enhän sillä kuitenkaan tekisi mitään merkittävää muutosta elämäni tiellä – saatika akateemisessa maailmassa.

Vaikka itselleni läheinen aihe olikin (kuntoklubien johtaminen ja jäsenyyssuhteiden hallinta), akateemisten professorieni mielestä aihe ei ollut kiinnostava tai tutkimisen arvoinen. Olisi mieluummin pitänyt tutkia työyhteisön hiljaista tietoa. Pidin silti pääni.

Looking back, voisi ajatella olevan monta asiaa, jotka olisin voinut tehdä toisin. On monta asiaa, joiden ei olisi tarvinnut tapahtua.

…onko näin?

Henkinen kasvu | Tämä aikuinen nainen

Koen yhä olevani nuori. En ole yhtä nuori, kuin silloin, mutta olen nuori. Henkinen ikä on se, minkä tunnet sen olevan.

Tänään olen se, miksi olen tullut. Katsoessani taaksepäin en kadu mitään. Päinvastoin, olen syvästi kiitollinen. Ilman sitä, mitä olen kokenut en olisi minä. Ilman sitä suorittajaa sisälläni en muistaisi katsoa asiakkaitani heidän sydämiinsä ja osaisi katsoa heitä. Ilman sitä pienuuden kokemuksen tuskaa en ymmärtäisi, kuinka suuri maailma onkaan. Ja kuinka paljon minulla on annettavaa.

Ilman riittämättömyyden tunnettani minä en käsittäisi, kuinka olen hieno osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Kuinka minullakin on paikkani tässä maailmassa ja minulla on merkitystä.

Ilman sitä pakonomaista kontrollin tarvetta en ymmärtäisi irtipäästämisen voimaa, enkä sitä, kuinka hienoa on vain olla tässä ja nyt. En tietäisi, mitä on sisäinen rauha ja tunnistaa sitä, kuinka hyvältä oma sisäinen kannustava puhe tuntuu. Miltä aito hymy ja avoin katse näyttävät.

Tämä aikuinen nainen, joksi olen tullut on matkan varrella ottanut tuon nuoren tytön syliinsä ja sanonut hänelle myötätuntoisesti hyväksyn sinut sellaisena, kuin olet. Olet riittävä juuri tuollaisena, kuin olet.

Minun tarvitsi vain kasvaa ajatukseen siitä, että minun täytyy ensin riittää itselleni. Minun on löydettävä paikkani omassa itsessäni. Minä en ole mitätön – minä olen pystyvä. Minut löytää sen jälkeen, kun olen ensin löytänyt itseni.

Mitä ryhmäliikunta on tuonut elämääni on oman itseni toteuttamista. Olen saanut olla minä. Oma itseni. Tehdä sitä, missä minä olen hyvä ja mihin minulla on intohimo.

Sillä ilman intohimoani tähän kaikkeen minulla ei olisi motivaatiota. Haluan olla ihmisten kanssa, inspiroida. Kannustaa. Haastaa. Kehoittaa kuuntelemaan kehoaan egonsa sijaan. Nauttia hetkestä. Luoda elämyksiä. Tuntea yhteisöllisyyttä, iloa ja onnea. Inhimillisyyttä ja auttamista.

Luotsaamista ottamaan oman itsensä sisäisen pienen lapsen syliin, halata tätä hyväksyen hänet sellaisena, kuin hän on.

Joten ystäväni.

Haluan sinun tietävän, että sinä riität. Sinulla on merkitystä tässä maailmassa ja elämässä. Sinä olet pystyvä ja kykenevä. Sinä olet matkalla sinne, minne sinun kuuluukin päästä.

Rakkaudella,

Kipa

#inhimillinenote

Lue myös:

Kateus on hieno tunne!

Edellinen kirjoitukseni: 

Onnellisuus ja hyvä elämä: olethan oman onnesi seppä?

*** Seuraa minua ***

Facebook – YouTube – Bloglovin

*** Instagram: Coachingkira ***

<3