MEILLÄ VAAN ON NIIN PALJON KAIKKEA?

Tää on sellainen aihe, johon törmään jatkuvasti – ja varmaan kirjoitan siitä jatkuvasti. 😀 Hifistely, aikamme ultimateharrastus.

En nyt tartu siihen sen enempää, koska aiheesta saa lukea jo muutenkin aika paljon: ruoka- ja treenihommat on joko aika tosikkotouhua tai sitten lautaselta etsitään yhtä pääpirulaista.

Lähinnä siis koko terveys- ja hyvinvointitouhu on hassuissa sfääreissä nykypäivänä.

Mä oikeastaan mietin sitä, kuinka aikuisena kaikesta tulee tosi paljon raskaampaa. Miksi kaikesta tulee niin paljon raskaampaa? Kaikesta.

Tänään jotenkin pysähdyin miettimään tätä kaikkea maailman menoa. Tulin keskustasta Bossen kanssa postittamasta kasaa treenivaatteita (kyllä, elän yltäkylläisyydessä, treenivaatteiden yltäkylläisyydessä
😀 ) tonne ympäri ämpäri Suomea, kun vastaani tuli kourallinen päiväkotilaisia.

Heillä oli ns. seikkailupäivä menossa: kyseltiin ohiulkijoilta kysymyksiä ja vastaukset piti jatkossa muistaa.

Älyttömän ihana hoitotäti kysyi multa ”mikä sinun mielestäsi Helsingissä on parasta?” Lapset pörräsivät iloisesti ympärillä ja rapsuttelivat Bossea.

Vastasin luonto. Helsingin luonto on käsittämättömän kaunis! Hehkutin Keskuspuistoa ja Töölönlahtea. Kiva täti komppasi valintaani.

 

 

Mä katselin niitä lapsia siinä, kuinka fiiliksissä ne oli Bossesta ja Bosse niistä. Koko kööri eli länsä tässä hetkessä ja muu maailma se vaan pyöri heidän tarttumatta siihen. Ei ne varmaan edes tajunneet, että me aikuiset fiilisteltiin siinä sitä, että luonto on niin hieno, mutta katoava voimavara. Että kun me ihmiset ei osata nauttia siitä.

Samaan aikaan yksi pojista heittäytyi kyljelleen Bossen viekkuun hiekalle.

Ensimmäisenä itselleen tuli mieleen, että nonni – nyt ne vaatteet likaantuu. 😀 Mutta pikkukundi oli ihan muina miehinä ja vaihtoi toiselle kyljelle.

Mä jäin vallan miettimään, miksi me aikuiset huolehditaan ja stressataan niin paljon kaikesta? Me stressataan niin paljon vähän kaikesta, että tämä hetki menee liian helposti ohi.

 

OSATAANKO ME OLLA KIITOLLISIA TÄSTÄ KAIKESTA?

Lähinnä jäin tämän asian suhteen pohtimaan sitä, että meillä vaan on nykyään kaikkea todella paljon. Elämme yltäkylläisyyden aikaa. Ei meidän tarvitse kärvistellä esimerkiksi sokerin tai kahvin kanssa. Lämpimät vaatekerrastot ovat itsestään selviä, vaikka talvet eivät edes ole verrattain enää kylmät.

Meillä on kaikki niin hiton hyvin, että ollaan saatu hienoilla jutuillamme maapallo keinahtamaan omalla akselillaan ja ilmasto lämpenemään. No joo. Lähdin ilmeisesti vähän pidemmän kautta, mutta itseasiassa totta toikin on. 😀

Tähän liittyy mun mielestä yksi hyvin tärkeä kysymys: osataanko me oikeasti olla kiitollisia siitä mitä meillä ympärillämme on?

 

Siitä, että ruokaa on enemmän, kuin tarvitsemme. Siitä, että yhtä vaatekappaletta on tilattavissa vähintään viidessä eri värissä? Siitä, että suihkuun mennessä meiltä tulee puhdasta vettä koko suihkuttelun ajan, ja voimme säädellä veden lämpötilan? Osaammeko olla kiitollisia siitä, että kahvia on saatavilla ainakin neljällä eri maitovaihtoehdolla? Ja että oikeasti elämme maassa, joka on hiton turvallinen.

 

 

Meillä on ihan sikana kaikkea. Mun pappa täyttää nyt lokakuussa 94 vuotta. 94 VUOTTA! Tyyppi taisteli kahdessa sodassa ja menetti isoveljensä sodan käsiin. Kävi tunnistamassa veljensä ruumiin alle 2-kymppisenä. Sai sokeria vaan silloin, kun valtio oli sitä mieltä, että nyt sitä taas saa. Kahvi kuului vain harvalle.

 

Skype oli muuten käsittämättömän hauska opetella, kun pappa oli niin pähkinöissään omasta kuvastaan ruudun alareunassa ja vilkutteli lapsenmielisesti itselleen. <3

 

Työtä jatkettiin perheyrityksessä. Ei silloin mietitty itsensä toteuttamista ja sitä, mitä unelmia pikku pojalla on. Silloin mentiin sinne, minne vanhemmat sut pukkas. Tai mihin nyt ees oli saumaa päästä. Kouluun mentiin hiihtäen tai pyörällä.

Ja nykyään jengi hifistelee tyyliin perunoilla lautasella, koska hiilarit. Me syödään sokeria niin paljon, että terveysviranomaiset jo kieltää meitä syömästä sitä. Me kikkaillaan älypuhelimilla ja riidellään siitä, kumpi on pahempi, rasvaton maito vai gluteeni. Ja törsätään Hulluilla Päivillä kosmetiikkapurkkeihin – tai jonotetaan kallista läppäriä, niin kuin mä tein viime perjataiaamuna. 😀

 

KUN RIITTÄMÄTTÖMYYDEN TUNNE MUUTTUU PINGOTTAMISEKSI

Kun kaikkea on, niin on helppo hifistellä. Mä en sano, että tästä kaikesta tulisi potea huonoa omaatuntoa. Tai syyllisyyttä. Onhan se käsittämättömän siistiä, että meillä on kaikkea.

Onhan tää kaikki järjettömän upeeta. Mä vain välistä mietin, muistetaanko me olla kiitollisia? Vai otetaanko asiat itsestään selvinä? Ja vaan murehditaan kaikesta?

En mä edes tiedä, miksi välistä ajattelen tätä asiaa: pääasiahan on, että itse on kiitollinen siitä kaikesta mitä on. Miksi mä murehtisin onko muut kiitollisia?

Mä mietin siksi, koska tää kaikki saa meidät tosi ahdistuneeksi ja stressaamaan. Meillä ei ole enää sisäistä rauhaa ja balanssia. Kaikkea on vaan ympärillä tosi paljon. Hiljaisuus on asia, jota joko paetaan tai sitten siitä on tullut harvinainen herkku.

Siksi mä mietin tätä, koska mun niin moni asiakas stressaa. Voi huonosti ja haluaisi voida paremmin. Ja mä haluaisin, että he voisivat paremmin.

Onko meillä vaan liikaa vaihtoehtoja ja siten me tiedostetaan se, ettei kaikessa ole mahdollista olla mukana tai saada kaikkea? Ja se rassaa: me tunnetaan riittämättömyyden tunnetta koko ajan vähän kaikessa.

 

Me tunnetaan riittämättömyyden tunnetta, vaikka vähempikin riittäisi.

 

Ei yltäkylläisyydessä ole mitään vikaa. Mutta jos se aikaansaa sen, että me aletaan stressaamaan – silloin sitä on liikaa. ”Syö sitä, älä tätä”, ”treenaa näin, älä näin”, ”nuku silleen, vältä tälleen”, ”osta tää, mut älä tota”, ”hengitä näin, elä näin”, ”muista istua tällä lailla, vältä istumasta tolla lailla”…

 

…syö se hiton peruna siltä lautaselta, jos se on sun juttu! Mutta arvosta myös sitä, mitä sulla on: terveys ja kroppa eivät ole itsestään selviä. Ei oteta niitä sellaisina. Ja mikä tärkeintä: ota selvää, mikä oikeasti on sulle tärkeintä tässä elämässä.

Pidetään toki huolta, mutta ei asioista stressata tai niitä murehtia kande. Eikä kaikkea pidä optimoida.

Miksi mä puhun riittämättömyyden tunteesta on se, että ihminen haluaa kelvata, kuulua joukkoon. Ja niin moni kokee, ettei kuulu joukkoon, koska ei elä tietyllä tavalla. Jotenkin täydellisesti.

Vaikka kyllä sinä kuulut joukkoon – sä olet yksi meistä. <3

Se tekee myös sen, että tyytymättömyys poikii ilottomuutta: bussista poistuessa emme enää kiitä kuskia, emme muista jättää ovea auki takanatulijalle, emme väistä kaduilla tai kiitä autolijaa saadessamme tietä ylittää katu, ojennamme pyöräilijöitä, jalankulkijoita tai koiranulkoiluttajia.

Me pingotetaan.

 

KOSKA SÄÄNNÖT

Ja tää: me suomalaiset ollaan käsittämättömän tunnollista porukkaa. Niin tunnollista jopa, että me pidetään huoli siitä, että naapurikin noudattaa sääntöjä. Ja niistä säännöistä on aina kiva muistuttaa – vähän joka paikassa ja ajassa.

En nyt tarkoita sitäkään, että tässä pitäisi ruveta elämään pellossa. Mutta ehkä hitusen lisätä siimaa. Jos me lisättäis siimaa me saataisiin otettua himppasen enemmän happea. Ehkei me ahdistuttaisi niin paljon?

En mä tiedä, mitä mieltä te olette? Mikä meitä auttaisi hifistelemään vähän vähemmän ja elämään hetkessä enemmän? Kiitollisuus? Hiljaisuuteen hakeutuminen?

Vai pitäisikö meidän vain hyväksyä itsemme sellaisina, kuin me olemme – vajaina yksilöinä, jotka tarvitsevat muiden ihmisten tukea ja lämpöä? Vaikka joskus emme tykkäisi jostain voimme silti toimia kivasti heitä kohtaan.

 

Koska kun hifistely otetaan pois, niin me voidaan huomata, että samalla viivalla me täällä kaikki ollaan.

 

Tämmöistä mietin tässä – mitä teille kuuluu? 🙂
x Kipa

 

 

Edellinen kirjoitukseni:

Proteiinipatukat | Huomioi ainakin nämä 5 seikkaa proteiinipatukkaa valitessasi

 

*** Seuraa minua ***

Facebook – YouTube – Bloglovin

 

*** Instagram: Coachingkira ***

~ Intohimolla ajettu asia on luotu onnistumaan. ~