Tänään tuli jokseenkin söpö tapaus eteeni. Kolme lasta punnitsi toisiaan vuorotellen. Ensimmäinen painoi ilmeisesti eniten ja kaksi viimeistä vähiten. Ihan viimeiseksi itsensä punninnut lapsi huusi kovaan ääneen juuri itsensä punninneelle kaverilleen iloisen hassun hauskasti: ”hei me hävittiin, me hävittiiiiiin!!”

Jokseenkin antoisaa aikaa tuo lapsuus. Aloinkin miettimään, missä vaiheessa painosta tulee hirviö, hävettävä asia? Peikko, jota ei huudella ääneen, jota jopa pelätään ja joka määrittää pahimmillaan ihmisen arvon?

Mitä jos aikuisenakin lopetettaisiin määrittelemään painoa ”oikeaksi” tai ”vääräksi”, ”hyväksi” tai ”pahaksi”. Lakattaisiin arvottamasta niin vahvasti asioita. Ottaisimmekin ne sellaisina, kuin ovat – todeten ja tarkastellen.

Mietittäisiinkin painoa vain lukuna, joka on olemassa, muttei määritä meitä.

Mitäs jos arvottamisen sijaan keskityttäisiin sisälle itseemme: milloin ja missä olosuhteissa minulla on parhainta olla ja voin hyvin? Mikä minusta tuntuu hyvältä ja auttaa minua olemaan energinen ja iloinen oma itseni?

…harvoin siihen painolukemaa todellisuudessa on liittynyt. Kyllä se hyvä olo on usein lähtenyt ihan muista seikoista. ”