Koiranomistaja | Koira, koirempi, Bosse…

Siis tää on vieläkin tosi utopistista. Meillä on oikeesti nyt koira. Sellanen elävä patukka, joka tarvitsee superisti huomiota, leikkiä, hellyyttä ja läheisyyttä, rohkaisua ja kannustusta…ja toki ruokaa & vettä. 😀

Mutta tossa se on. Musta on tullut koiranomistaja. Meidän pikku-Bosse. <3 Olen muuten tosi pahoillani, mun Instagramini tulee varmaan olemaan pari päivää pahimman luokan hehkutusta ja koirailua.

Lisäksi varmasti aika kantava teema tässä pari blogikirjoituskertaa. 😀

Bossen lempi virikelelu. 🙂

Mut siis onhan toi ihan päällikkö!

Toi on ehkä koirista koirin (tää on se, mitä kaikki koiran omistajat sanovat koiristaan) ja söpöin koira IKINÄ! Mä en olisi voinut ajatellakaan mitään muuta, kuin juuri tämän yksilön.

Mistä olen todella onnellinen on se, että kun kävimme eilen kasvattajalta hakemassa Bossen, niin Bosse tuli oma-aloitteisesti kurkkimaan, haistelemaan ja rapsutettavaksi. Olen tästä tyytyväinen, sillä mun mielestä meidän eka tapaaminen meni tosi hyvin. <3

Tai siis niin hyvin, että tossa se ny o!

Epävarmuus vs. varmuus: mitäs jos mä en osaakaan?

Eilinen oli tunteiden vuoristorataa. Varmaan jokainen koiranomistaja alussa tuntee vaikka ja mitä.

Meillä oli jonkin verran matkastressiä, sillä aamulla oli pari yllättävää muuttujaa. Loppupäivä meni kuitenkin hyvin, vaikka lennot aiheuttavat aina aikapainetta aikatauluineen.

Me siis toimme Bossen kotiin ensin ajamalla Kempeleestä Kemin lentokentälle (Oulun lentokenttäpannahinen kun on suljettu) ja sieltä lensin pötkylän kanssa Helsinkiin. Sieltä vielä autolla kotiin.

Mun täytyy myöntää, että rakastan Suomea. Rakastan Suomea sen helppouden ja turvallisuuden takia. 😀 Nytkin olen voinut ulkoiluttaa koirulia pitkin eilistä kotimatkaa ja saanut aina puhdasta vettä tarvittaessa sen juotavaksi.

Ihan kaikkialla tämä ei ole yhtä jouhevaa, sillä jo esim. viheralueita ei ole joka puolella.

Näitä ei muuten tule ajatelleeksi, ennen kuin on ”pakko”. 😉

On niin mielenkiintoista, kuinka fiilikset vaihtuvat nopsaan. Tultiin kotiin ja Bossen ensikosketus parkettiin sillä oli tosi heiveröinen. Liukasteli parka spagaatteja.

Itse en ollut kerinnyt syödä juurikaan lounasajan jälkeen, olin väsynyt ja tietty ensimmäisenä tuli paniikki siitä, että NYT SE EI VOI KÄVELLÄ MEIDÄN KÄMPÄSSÄ – ÄÄÄÄ, LATTIAREMPPA!

Sanomattakin selvää näin jälkeen päin, että ei ole ehkä ihan eka koira tässä maailmassa parkettilattialla. On ne muutkin selvinneet. 😀 Ja Bosse on ottanut lattian haltuun tosi hyvin!

Toinen on ruokailu. Osaanko mä nyt OIKEASTI syöttää sille sitä OIKEAA ruokaa? Entä jos se tukehtuu? Mitä jos se ei muista juoda? Entä jos ruoka ei kelpaa tai vahingossa myrkytän sen (aivan, meillä ei luonnollisestikaan ole missään mitään myrkkyjä 😀 )?

Kunnes sitä hetken päästä tajuaa, että yksikään elävä olento ei ehdoin tahdoin halua menettää henkeään: kyllä se syö, kun on nälkäinen ja osaa pureksia ruoan. Kyllä se juo, kun sillä on jano. Ja tietenkään en myrkytä.

Ulkona ollaan käyty jo useamman kerran ja Bosse on niin potra! Siellä se kirmaa jo, joskin ihmistään ei helposti näköpiiristään päästä. Aika lutuista oikeastaan, kun joku on niin sinusta riippuvainen.

Samaan aikaan toki suuri vastuu ja kunnioituksen aihe: minä haluan olla sinulle paras mahdollinen ihminen. <3

Koiranomistaja | Omat tarpeet taka-alalla

On se muuten jännä. Tätäkään ei tajua, kunnes se osuu omalla kohdalle. Tiedättekö, kun on lukenut tyyliin vauvakeskusteluja siitä, kuin äidit ”unohtavat huolehtia itsestään” jne. Itse asiassa se ei ole unohtamista: se on tietoinen päätös.

Se on päätös huolehtia toisesta elämästä ensin.

Ja nyt sen ymmärrän. En itsekään syö aamupalaa, ennen kuin olen varmistanut koiralla olevan kaikki hyvin. Join ensimmäisen aamukahvini vasta 10.30, vaikka koira herätti 6.20, koska kävimme ensin ulkona ja siinä sitä sitten aamu hurahtaa ties missä puuhastelussa.

En eilen ”kerinnyt” syödä, koska halusin olla koko ajan koiran lähellä ja varmistaa stressittömän kotimatkan. Illalla söin vasta 22 jälkeen, kun koira nukkui. Sekin ruokailu jäi kesken, koska koira päättikin herätä. 😀

En koe sitä uhrautumisena. Se on jotain tosi luontaista. Se on itsestäänselvää.

Tämä tekee itselleni tosi hyvää, sillä vähentää vähän omaa itsekeskeisyyttäni. 😉 Treenaaminen on itselleni supertärkeää ja ekaa kertaa pitkään aikaan en oikeasti ole edes ajattelut esimerkiksi treenin mahdollisuutta.

En mieti sitä, että ”lauantai – paras aika treenata, kun on koko päivä vapaa”.

Tällä hetkellä se ei käy pienessä mielessäkään, ellei se oikeasti osoittaudu mahdolliseksi. Onneksi meitä on kaksi hoitamassa koiraa, niin tottakai jatkossa tähän tulee rytmi. Nyt siisteintä ikinä on olla ton pallukan kaa!

Muutamat seuraavat päivät ja ensi viikon olen melko tiiviisti koiran kanssa, koulutan perusjuttuja ja yksin olemista. <3 Plääni selvillä. 😀

Lisää pentuarkea voit seurata Instagramissa mun My Storyissa. Ensi viikolla mut ja Bossen löytää FitFashionin snäpistä – siellä nähdään! <3

Haluan kiittää kaikkia, jotka ovat laittaneet vinkkejä niin somessa, kuin muillakin tavoilla koiran hoitoon! On ihanaa, että apuja saa aina tarvittaessa. <3 Laitetaan jatkossakin hyvä kiertämään, eli mikäli sinulla on koskaan mitään kysyttävää niin kysy toki!

Asiantuntija en ole, mutta vertaistukea voin aina tarjota. <3

Ihanaa päivää kaikille!
x Kipa ja Bosse

Tsekkaa myös:

Koirakuume – Bosse tuu jo!

*** Seuraa minua ***

Facebook – YouTube – Bloglovin

*** Instagram: Coachingkira ***

<3