Itsensä hyväksyminen | Kun liikuntani oli suorittamista
ITSENSÄ HYVÄKSYMINEN | MIKSI LIIKUNNASTA TULEE SUORITTAMISTA?
Multa aikoinaan kysyttiin FitFashionin snäppivuorossani sitä, että miltä tuntuu menevänä ihmisenä olla koiranpennun tulon jälkeen niin paljon kotona.
Tää oli mun mielestä sikahyvä kysymys, koska se sai itseni tutkailemaan fiiliksiäni syvemmin.
Yhteen aikaan kotona oleminen oli itselleni samaan aikaan ihanaa, mutta samalla myös todella ahdistavaa. Tämä koskee lähinnä yliopistoaikaa eli n. 19-23 ikävuosia.
Opiskelin tuolloin kauppatieteiden maisteriksi Tampereella.
Elin aikamoista suorittaja-aikaa: liikunta oli lähinnä addiktio – ei hyvällä tavalla. En antanut itselleni tulla iltaisin kotiin, ellen ollut liikunnasta todella rätti.
Miksi tein niin? Hyvä kysymys. Pelkäsin. Pelkäsin, että koko loppuilta muutoin menee syödessä. Pelkäsin, että en ollut tehnyt tarpeeksi. Pakoilin itseäni. Ruoka piti ansaita liikkumalla paljon (=liikaa).
Lihomisen pelko oli niin suuri. Menin koulusta jumpalle, jossa tuli vietettyä useampi tunti. I’m not kidding, useampi tunti.
Tietenkin tiesin, että se ei ole järkevää. Mutta siitä oli muodostunut minulle tapa elää. Jos päästäisin siitä irti minulle jäisi tyhjiö. Mitä sitten olisin? Mitä sitten tekisin?
Mitä sitten tekisin, jos en suorita liikuntaa? Sisäinen levottomuus oli käsin kosketeltavaa – sitä olisi voinut leikata viikatteella, niin paksua sen verho oli. 😉
Kaikilla liikuntaa suorittavilla on omat syynsä tekemisilleen ja liikunnalle. Minulla se oli tapa saada kontrollia elämääni, ajattelin minulla olevan parempi elämänhallinta.
Tosiasiassa minulla ei ollut hallintaa, vaan minähän se siinä olin ketä vietiin.
USKOMUKSET AJATUSTEN JA TOIMINNAN TAKANA
Meidän ihmisten toimintaa ajavat erilaiset uskomukset, jotka poikivat tietynlaista ajattelua.
Omat uskomukseni olivat pitkään nämä:
Uskomus 1.
Kotiin en arkena ”saanut” tulla ennen klo 21. En saanut = en antanut itselleni lupaa.
Vielä parempi, jos olin kotona klo 21.30. Silloin tunsin, että olin tehnyt tarpeeksi päivän mittaan, sillä enhän ole ollut kotona ”laiskottelemassa”.
Käytännössä siis suoritin liikuntaa, koska en halunnut olla ”laiska”. Enkä halunnut lihota. Ajattelin, että hallitsemalla liikuntaa ja liikunta-aikataulujani minulla olisi elämä hallinnassa.
Viikonloput oli tylsiä siitä, että ei ollut arkea eikä arkirytmiä. Tosiasiassa pelkäsin sitä, että ei ole paikkaa mihin mennä, koska en voinut mennä kotiin. Pelkäsin kotona sortuvani syömään.
Hallitsin siis tekemisiäni, koska halusin hallita syömisiäni.
En missään nimessä kadu kyseistä aikaa, viisastuin siitä kovin. Opin mikä ero on uskotulla, luullulla, elämänhallinnalla ja todellisella elämänhallinnalla.
Pelkäsin kohdata itseni, olla itseni kanssa.
Ajattelin elämäntapani jopa olevan terveellinen, sillä enhän ollut ylipainoinen. Ja kuten hyvin tiedämme, hoikkuus ei ole yhtä, kuin terveys. 😉
Nykyään olen oppinut päästämään kontrollintarpeesta irti. Se on vapauttavaa.
Lauantaisin kotona ei saanut olla ennen klo 18, tai päivä ei ole ollut tehokas.
Aatella. Sitä piti täyttää viikonloppu jollain, ettei vaan tulisi oltua liian aikaisin kotona.
Nykyään voin olla vaikka päivän kotona – joskin Bosse pitää ulkoiluttaa muutamaan otteeseen. 🙂
ITSENSÄ HYVÄKSYMINEN SELLAISENA, KUIN ON
Kohdattuani ja käsiteltyäni omia uskomuksiani ja liikunta-addiktiotani haluan jakaa sanomaani kirjoituksissani täällä blogissa. Kirjoitan syystä paljon inhimillisestä otteesta ja suorittamisesta luopumisesta.
Siitä, kuinka olla itselleen armollisempi ja vähentää suorittamista: kuinka ottaa tilalle aitoa läsnäoloa ja vauhdin hiljentämistä.
Itse olin aikoinaan se, joka lähti BodyBalancen loppurentoutuksesta ennen pois, sillä mielestäni rentoutuminen oli turhaa: se oli tehotonta. Vielä vähemmän tein sellaista ”turhaa”, kuin esim. joogaa tai pilatesta. Nehän kun taas eivät olleet tehokasta (=eivät kuluttanut kaloreita).
Kerran jäin, kuin jäinkin Balancen loppurentoutukseen. Annoin rentoutukselle kerrankin mahdollisuuden, olin ilmeisesti jo jonkin verran väsynyt viisivuotiseen suorittamiseen.
Loppurentoutuksessa rupesin itkemään. Pysähtyminen ja itsensä kanssa juuri siinä hetkessä eläminen iskivät melko kovaa. Oli outoa ”kohdata itsensä” ja pysähtyä.
Oivalsin, että olin liikuntaa suorittamalla koko ajan juossut itseäni pakoon. En ollut hyväksynyt itseäni sellaisena, kuin olen.
ITSENSÄ HYVÄKSYMINEN | MILTÄ TUNTUU OLLA KOTONA NYT?
Tästä on toki jo 10 vuotta. Olen kulkenut melkoisen päänsisäisen matkan. Olen kasvanut henkisesti.
Tällä hetkellä olen todella onnellinen saadessani olla kotona. Tykkään tehdä töitä kahvilassakin, sillä joskus se vain parantaa keskittymistäni. Kotona on helpommin virikkeitä. 😉
Mutta minä, joka yhä olen menevä luonteeltani, en kuitenkaan enää suorita. Olen siinä pisteessä vihdoin, että voin olla itseni kanssa kotona. Rauhallisin mielin.
Uskallan kohdata itseni ja ajatukseni.
Uskallan kohdata erilaisia tunteitani ja pohdin uteliaana niiden taustaa. En juokse enää pakoon itseäni.
Toivoisin tätä samaa myös sinulle, mikäli löydät ajatuksistani samanlaisuuksia omiisi.
On vain tuhatmiljoona kertaa helpompaa antaa tuulen kuljettaa ja luottaa prosessiin, kuin taistella jatkuvasti vastaan.
ITSENSÄ HYVÄKSYMINEN | MILTÄ LIIKUNNAN VÄHENTÄMINEN ON TUNTUNUT?
Hyvältä! On ihanaa pitää välipäiviä liikunnasta. Enää sana lepo ei ole minulle peikko.
Olen aktiiviliikkuja ja teen liikuntaa työkseni. En suorita sitä entiseen malliin, vaan todella nautin siitä – teen tai olen tekemättä, kehoani kuunnellen ja kunnioittaen.
Kun Bosse tuli taloon en treenannut mitään kolmeen päivään. Ei se maailmaa kaatanut. Treenimäärät putosivat neljännekseen siitä, mitä treenaan ”normaalisti”.
Toki nyt Bossen kasvettua isoksi olen taas voinut treenata ”normaalisti”. Eriasia on, haluanko. Rehellisesti haluan kaikkein eniten viettää aikaa Bossukan kanssa.
Ja huonoa omaatuntoa en pode siitä, jos me molemmat päätetäänkin jäädä kuluttamaan sohvannurkkaa. 🙂
Ei meistä kukaan pysy samana läpi elämän: me ihmiset jokainen muututaan. Meidän kehomme muuttuu. Tarpeemme ja tavoitteemme muuttuu.
Oma tavoitteeni on nykyään ihan muuta, kuin olla itse itseni keskipisteenä. En halua hallita kehoani, haluan olla sen ystävä.
Uskalla höllätä, uskalla luottaa prosessiin. Uskalla nauttia hetkestä.
x Kipa ja Bosse
Lue myös:
Miten selätetään säästöliekki?
*** Seuraa minua ***
Facebook – YouTube – Bloglovin
*** Instagram: Coachingkira ***
<3
Viimeisimmät kommentit