Treenaatko liikaa? Entisen pakkoliikkujan ajatuksia + tarkistuslista!
Liikkua voi liikaa. Liikunnasta voi kadota ilo, koska sen tekemisestä on tullut pakko. Mieli ajaa tekemään enemmän, kuin olisi tarpeen tai järkevää. Paljon kirjoitetaan ja luennoidaan siitä, kuinka meidän suomalaisten tulisi liikkua enemmän. Tiedän, pidän itsekin luentoja aiheesta. 😀 Harvemmin otetaan esille kuitenkaan sitä toista puolta: entä kun liikkuu liikaa? Mistä tietää, milloin raja ylittyy?
Milloin liikkuminen on pakkoliikuntaa ja mitä asialle voi tehdä?

On hieno tunne olla onnellinen omassa itsessään ja siitä mitä tekee. Koen ryhmäliikuntaohjaajana olevani osa suurempaa kokonaisuutta: en vain liikuta ihmisiä, vaan edistän ihmisten terveyttä ja hyvinvointia. On vapauttava tunne, kun ei itse tarvitse enää keskittyä pelkkään suorittamiseen ja pakkoon.
EX-PAKKOLIIKKUJAN AJATUKSIA
Mikäli tartuit aiheeseen saatat olla henkilö, joka liikkuu paljon. Mietit ehkä, että liikutko jopa liikaa? Tai kenties sinulla on tuttu, jonka olet huomannut viettävän paljon aikaa liikunnan parissa, ja mietit miksi.
Kokosin kirjoitukseni lopuksi pienen tarkistuslistan, josta voit löytää pakko- tai himoliikkujan tuntomerkkejä.
Mitä useampaan voisit laittaa raksin ruutuun omalla kohdallasi, niin on hyvä miettiä suhtautumistasi liikuntaan. Ettei vain treenaaminen käänny suorittamisen puolelle? Hallitseeko treeni sinua etkä sinä itse treeniä?
On tärkeää kysyä itseltään rehellisesti, kuinka kauan voit jatkaa samaa tahtia? Miksi liikut niin paljon – mikä on motiivisi? Unohda ruotiminen tai syyllistäminen: kaikelle on yleensä inhimillinen ja looginen syy.
Olen itse entinen pakkoliikkuja. Treenin vankina on muuten aika uuvuttavaa olla. Myönnän sen nyt, mutta jos minulle pahimpaan pakkoliikunta-aikaan asiasta mainittiin, niin voitte kuvitella kuinka otin itseeni.
…”huolehtikaa vaan omista asioistanne”!
Looking back se ei ollut antoisaa aikaa. Kyllähän liikunnasta tavallaan silti tykkäsi, mutta se meni totaalisen överiksi:
kotiin en antanut itseni mennä, ennen kuin olin rättiväsynyt ja nimenomaan treenaamisesta.
Vain siten olin ansainnut levon ja ruoan.
Ajatella, että ruoka ja oleminen piti ansaita rääkkäämällä itseään. Päivät meni miettiessä, kuinka kerkiän ja mitä treenaamaan. Ystävät saivat odottaa tai jäädä välistä. Kouluprojektit tehtiin viime tinkaan, koska treeni. Jaksoin tätä tahtia 16-vuotiaasta 23-vuotiaaksi.
Treenistä katosi ilo: joka paikkaan sattui, olo oli kankea ja joskus pakotin itseni itkien treenaamaan. Väsytti vaan niin sikana ja silti oli pakko mennä.
Miksi? En tiedä. Pelkäsin lihovani. Pelkäsin, että kuntoni huononee. Pelkäsin olevani riittämätön ja vähemmän. Pelkäsin olevan LAISKA. Pelkäsin, että kadottaisin urheilijan identiteettini.
Pakoilin syömistä, pysähtymistä ja mitään tekemistä. Pakoilin itseäni: en halunnut kohdata itse itseäni. Oli niin paljon helpompi sivuuttaa oma sisäinen levottomuus ja haudata se treenin alle.
Pahinta oli vain olla. Olin voinut mennä vaikka kymppikilsan juoksu- tai hiihtolenkille aamulla ja jos ilta oli istuskelua, niin podin huonoa omaatuntoa istuskelusta.
Lisäksi ruoka piti ”ansaita” liikkumalla: jos en mennyt treenaamaan piti skipata ruokia.
Suuri syy, miksi kirjoitan blogiani ja haluan jakaa tietoa on se, että haluan auttaa. Minulla on aina syyni sille, miksi kirjoitan näitä valmennuksellisia juttujani täällä blogissa.
Tässäkin asiassa olisin niin kipeästi noina aikoina kaivannut näitä samanmoisia kirjoituksia ja ajatusten vaihtoa.
Vertaistukea.
Ei silloin oikein ollut.
MITEN PÄÄSIN IRTI SUORITTAMISESTA?
Liikuntani oli suorittamista isolla S:llä. Mitä sitten kävi?
Kyllästyin. Kyllästyin miettimään treeniä, ulkonäköä, minäkuvaa ja hyvinvointia 24/7. Kyllästyin pakottamaan itseäni treenaamaan.
Kyllästyin aikatauluihin ja siihen, että olin naimisissa jumppa-aikataulun kanssa. Kyllästyin myös siihen, että minulla ei ollut todellista punaista lankaa treeneissäni: treeni oli vain fanaattista kalorien kulutusta.
Miten ihmeessä sellaista voi jaksaa lopun elämäänsä?
Vastaus on, että ei jaksakaan. Löysin oman kehoni hienouden ja lempeyden ja armollisuuden itseäni kohtaan. Se vaati pysähtymisen ja vauhdin hiljentämisen. Sen, että totesin itselleni olevani väsynyt siihen kaikkeen.
Ymmärsin, että ihmisarvoni mitta ei ole treeni tai ulkonäkö. Pikkuhiljaa ajatusmaailmaa muuttamalla ja sitkeän ajatustyön kautta minulle kehittyi #inhimillinenote itseeni ja kehooni.
Toivon sitä samaa myös sinulle, sillä sinä todella olet sen arvoinen.
PAKKOLIIKKUJA? TSEKKAA LISTA!
Tsekkauslista, ole hyvä! Oletko pakkoliikkuja?
- Liikunta tai treenaaminen pyörii jatkuvasti mielessäsi
- Ajatuksissasi jatkuvasti pyörii minä, kehonkuva, hyvinvointi
- Et ”uskalla” pitää lepopäiviä, koska pelkäät kuntosi huonontuvan tai painosi nousevan
- Podet huonoa omaatuntoa ja riittämättömyyttä, mikäli treeni jää välistä tai pidät lepopäivän
- Treenaaminen on fanaattista ja siitä puuttuu punainen lanka: saatat treenata useamman tunnin putkeen, vaikka väsyttäisi
- Sosiaaliset suhteet kärsivät: jätät ystäväjutut ja kaverimenot liian helposti väliin, koska yleensä niihin liittyy syömistä tai jopa juomista – menet ”mieluummin” treenaamaan
- Treeni rajoittaa elämää: päivistä puuttuu rentous ja spontaanius, koska tulevat päivän tai illan treenit rajoittavat tekemistäsi jo ajatuksen tasolla (säästelet päivän, koska illalla menet treenaamaan)
- Liikuntaan motivoi pakko, ei liikunnan ilo: esimerkiksi jokin ulkoinen motivaatio kuten kalorit, lihomisen pelko, ulkonäkö tai muiden käsitys sinusta ahkerana superihmisenä ja liikkujana saa sinut liikkeelle
- Edes rasitusvamma, flunssa tai vastaava ei saa sinua jättämään treenejä välistä
- Olet ärtyisä, kiukkuinen ja menetät malttisi helposti – erityisesti v*tuttaa, jos ei pääse treenaamaan (päiväsi voi mennä jopa pilalle tämän vuoksi)
- Suorituskykysi on laskenut, treenatessa hapottaa, mieli ei ole mukana tai oikeastaan ei edes huvittaisi treenata
- Treenaat yli 4 kovaa treeniä viikossa
Sanon tämän hyvin usein ja sanon sen taas: liikunnan on tarkoitus olla osa elämää, ei hallitseva tekijä elämää. Treenaamisen pitää tuoda sinulle energiaa, ei viedä sitä. Sen ei pidä vähentää elämänlaatuasi tai toimintakykyäsi, vaan sen pitää lisätä sitä.
Saat tuloksia, kun keskityt laatuun – et määrään.
Ihanaa viikon alkua,
x Kipa
Tsekkaa myös vlogini:
Mitä kehossasi tapahtuu kuukauden sokerilakon aikana?
Fitnessmalli 2018 -kisan finalisti
Fitnessmalli 2018 – miksi hain kisaan & suosikkikommenttini
*** Seuraa minua ***
Facebook – YouTube – Bloglovin
*** Instagram: Coachingkira ***
<3
tunnistan entisen itseni tuosta listasta… onneksi pääsin eroon pakkoliikunnasta kun tapasin nykyisen mieheni, tajusin että normaalia terveellistä ruokaa saa syödä aika paljon lihomatta ja enemmän liikuntaa ei ole aina parempi.Nykyisin voin helposti perua salitreenin jos ystävä haluaa nähdä, ennen ei olisi tullut mieleenkään 😀 Liikuntaa joka päivä, mutta ei aina täysillä ja luonnossa kävely on välillä parempi vaihtoehto kropalle ja mielelle 🙂 kiitos hyvästä blogista <3
Ooooo, onpa ihana kuulla! On todella virkistävää ja ennen näkemättömän helpottavaa päästää irti omasta vangitsevasta ajatusmaailmastaan. Sitä niinku vapautuu aivan eri tasolla ja voimaantuu ihan eri tavalla elämässään. Itse huomasin, kuinka iso maailma onkaan ja täynnä mahdollisuuksia. Ennen en tajunnut, koska en edes miettinyt. MIetin vain kehonkuvaa, liikkumista ja ruokaa (lähinnä pakoilin sitä 😀 ). En halua tehdä sitä enää, koska se on todella ahdistavaa eikä sellaista ole kehoni ansainnut.
Ihan huikeeta, henna, lukea tilanteesi muuttumisesta. Vau! Halaus!
PS: Kiitos, ihanaa kun luet blogiani!
Tunnistan itsessä kaikki oireet mutta en silti kykene lopettamaan, juuri noiden pelkojen vuoksi. Mitä kropallesi kävi kun hiljensit? Miten aloitit? Miten mieli pysyi mukana? Kiitoksia kovasti<3
Moikka ninni!
Ihanaa, kun kyselet. Kropassa tapahtui paljon ja yksi asia, mistä olen todella kiitollinen – tai itseasiassa kaksi: 1. Mieliala kohosi suunnattomasti. Musta tuli rennompi ihminen niin itselleni, kuin ystävillenikin. Lisäksi minusta tuli inhimillisempi ja pehmenin. Päiviä ei siivittänyt enää kehonkuva, ruoka ja treeni yksinään, vaan sain tilaa ”muulle elämälle” (tästä muuten sai kuulla ja paljon: ”sä treenaat aina – eikö sulla ole muuta elämää?”
2. Treenaamisesta tuli kivaa: en ollut samalla tavalla väsynyt, ei ollut pakkoa kuluttamisesta tai itsensä ja kehonsa ruoskimisesta. Eli myös liikunnasta tuli rennompaa ja sitä kautta antoisampaa: se alkoi antamaan minulle energiaa, ei ottamaan sitä. Ei ole mysköön kiva pakottaa itseään treenaamaan tuhannen rättiväsyneenä. Pystyin jopa liikkumaan rauhallisempia lajeja, jee! Liikunnasta saatu mielihyvä oli siis todellista mielihyvää, ei pakkoliikuntaa.
Painohan kiinnostaa aina. Painoa on tullut lisää, joskin olen myös fyysisesti vahvempi, kuin koskaan. Vuodessa tuli (kävin InBody-mittauksessa) oli tullut 2 kg lisää, joista 1,5 kg oli lihasta. Eli myös kroppa otti sen tosi hyvin. Nykyään tietty mun painolukema on totaalisen er sfääreissä, joskin syönkin enemmän. Myös jaksan enemmän. En olisi kuuna päivänä noina aikoina jaksanut tällaista elämänrytmiä, kuin tänään. Jaksoin olla himassa ja levätä illan useamman tunnin jumppatreenejä. Ei sellainen ole pidemmän päälle kyllä kauhean kivaa.
Muista, että aina saat kysellä! Lihomisen pelko on tajuttoman suuri. Sitä jopa ajattelee, että se on pahinta, mitä voi käydä. Sitten kun sitä painoa tulee tajuat, että samat maalliset haasteet ovat ja pysyy – jaksat vain hieman enemmän ja sinulla on enemmän tukiverkostoa lisäntyneen sosiaalisuuden myötä. Looking back ei elämänlaatuni ole huonontunut sen jälkeen, kun muutuin alipainoisesta normaalipainoiseksi. Päin vastoin. Suurin lahja on ollut mielen vankilan murtuminen. <3
Pakko vielä kommentoida että sun vastaus sai mut itkemään. Se pelko on suuri lihomisesta ja mieli on kuin piru olkapäällä piiskaamassa. Välillä ahdistun niin että saan paniikkikohtauksen, jolloin on pakko päästä liikkumaan, sillä muu ei auta. Kuten tänään ihmistungoksessa halusin juoksemaan vapaasti – ja hemmetin lujaa. Olen vielä juuri muuttanut ulkomaille töihin, enkä tunne oikein ketään, maahan jossa ei osata kunnolla englantia. On vaikeaa, mutta työ on tilapäinen ja liikunta tuo valtavan helpotuksen. Aloitan kuitenkin yhdellä vapaapäivällä viikossa vaikka sitten hammasta purren. Jotain on tehtävä jaksamisen kannalta. Kiitoksia sinulle<3
ninni, tiedän niin tunteen. On tosi haastavaa olla itse haastavan tunteen kanssa. Pelko lihomisesta on käsittämättömän vahva voima, ei sitä osaa käsittää ellei sellaista ole. Sulla on tietty vielä siellä vähän haastavampaa, kun olet uudessa ympäristössä etkä ole kerinnyt juurtumaan vielä. On kuitenkin ihan eeppisen hieno jo toi yksi vapaapäivä viikkoon, vau! Ajatella mitä kaikkea saatkaan siihen tilalle: voit joko tutustua tarkemmin paikkaan, nauttia ympäristöstä tai siten olla tekemättä mitään! <3
Tsemppiä ihan huimasti sulle sinne! 🙂 Kiitos itsellesi. <3
Tämä on niin totta – nykyään olen paremmassa kunnossa kuin ennen, vaikka liikun vähemmän. Osaan kuunnella kehoani paremmin, ja jos uuvuttaa niin juoksulenkki vaihtuu kävelykenkkiin, ja olo on miljoona kertaa parempi kuin jos olisin pakottanut itseni juoksemaan. Sitten taas seuraavana päivänä voi olla levänneempi olo ja iskee suorastaan himo päästä juoksupolulle. Kun liikuntaan on tottunut, ei ole pelkoa siitä että se unohtuisi, vaikka välillä löysäisi tahtia, koska keho osaa kyllä pyytää sitä tauon jälkeen. Aikanaan kävin rutiininomaisesti erilaisilla ryhmäliikuntatunneilla ainakin 5 kertaa viikossa, ja tein vähän mitä sattuu. Ei aina jaksanut, ei innostanut, ja sitten siellä bodypumpissakin vaan nosteli samanpainoista tankoa viikosta toiseen ilman että treenistä sai irti mitään muuta kuin vaan taas yhden jumppakäynnin viikkoon. Nykyään treenaan pumpissa niin että todella tuntuu, koska treenaan harvemmin, ja tuloksia tulee ihan eri tavalla. Treeni innostaa ja siihen syttyy, eikä se ole mikään pakonomainen suoritettava rutiini, vaan sitä tekee aidosta halusta – silloin kun haluaa. Joten voin lämpimästi suositella kaikille vähentämään sitä tiukkaa treeniä, jotta sen voi tehdä paremmin niillä kerroilla kun tekee. Se ei tarkoita että muina päivinä pitää vaan maata sohvalla, saahan sitä olla aktiivinen. Kävely, ulkoilu, kaverien tapaaminen, jooga, venyttely ja kaikki iloa tuovat asiat tekevät onnelliseksi ja tasapainottavat elämää. Ja joskus myös se kunnon sohvailta hyvän sarjan tai leffan parissa. Mutta miksi eivät kaikki tajua miten onnettomaksi sellainen pakkopullaliikunta ja suorittaminen tekevät?!
Siis nimenomaan, harmi kun kaikki eivät ymmärrä. Tai siis etenkään silloin, kun liikunnasta ja kehonkuvan jatkuvasta ajattelusta on tullut vankila, että ulkopuolella on oikeasti vapaampaa. Sitä ei voi toisaalta pakottaa tulemaan siitä maailmasta ulos: sen pitää tapahtua vähän kuin itsestään oman oivalluksen kautta. Ettei enää halua tai jaksa tällaista enää, ja toisaalta koska silmät ja mieli avautuu myös muille asioille.
Olen kyllä tosi onnellinen sun puolesta, ihan huikeeta kun olet päässyt eroon pakkopullasta ja suorittamisesta. <3 Supermahtavaa! 🙂